Tänä kesänä Paimion Käsityömuseo Miila juhlii 10:ttä toimintavuottaan. Museo sai alkunsa halikkolaisen Lyyli Tuomolan testamenttilahjoituksesta, jonka ehtona oli perustaa käsityömuseo. Niinpä Paimion kaupunki perusti lahjoituksellaan säätiön, joka ylläpitää Miilan toimintaa.

Virallisesti Käsityömuseo Miila avautuu kesäkuun alussa. Toukokuun 23:na on Lyylin nimipäivä ja Miilassa avoimet ovet. Vuonna 1939 valmistuneen funkistyyliä edustavan museotalon edustalta näkyivät palolaitoksen punaiset tiiliseinät. Vierailijaa viehättivät enemmän museon takana olevan asuintalon pihalla valkoiseen kukkaharsoon peittyneet omenapuut. Taivaan täydeltä porottava aurinko antoi niille syyn kukoistaa.

Miljöö vaikutti hiljaiselta. Silti museossa oli ehtinyt vierailla jo vajaa 50 henkilöä, vakuuttelivat Sanni Tuuppa (kulttuurituottaja ja näyttelyvastaava), Viivi Kainulainen (museologian opiskelija, harjoittelija) ja Jouni Lehtiranta (viestintävastaava, Lyyli Tuomolan Säätiön toiminnanjohtaja), jotka toivottivat tulijan lämpimästi tervetulleeksi. Muitakin vieraita alkoi hiljalleen astella sisään.

Kesäkuusta elokuulle avoinna oleva Miila on nyt myös Museokortti-kohde. Yleensä kesän kävijämäärä pyörii tuhannen vieraan paikkeilla. Tuuppa arvelee, että Museokortti tuo lisää kävijöitä Miilan lisäksi myös Paimiossa sijaisevaan Sähkömuseoon.

Paimion musiikkiopistossa opiskeleva Sampo Oksa aloittelee juuri kitaraesitystään. Yleisöä on saapunut paikalle puolenkymmentä. Nuorukaiselle taputetaan iloisina eivätkä pienet nuottikömmähdykset suosionosoituksia vähennä. Päin vastoin, kitaristia kannustetaan monin taputuksin.

Kierros alkaa eteisestä vasemmalla olevaan saliin. Heti oven pielessä on vitriini, jossa on lasten tekemiä käsitöitä. Punapukuinen posliinikasvoinen Pirkko-nukke on Lyyli Tuomolan kolmannen luokan käsityönäyte. Vielä 1960-luvun lopulla koulunsa aloittaneet ovat ommelleet mollamaijansa vaatteineen ihan itse. Kanavatyöt, paperikuvaompelu, virkkaus ja neulominen kuuluivat pienten koululaisten opetusohjelmaan.

Katon rajaan on ripustettu Tuomolan sisarusten valmistamien esiliinojen ajallinen ja tyylillinen historia. Puuvilla on päämateriaali, josta on loihdittu monenlaista koristeellista päälle pantavaa.

Paljon on Tuomoloiden talossa virkattu, kudottu ja kirjottu. Erilaisia kirjontatöitä on todella paljon. Silmiin pistää myös monien muistamat ja vuonna 1967 markkinoille tulleet muoviset maitopussit, joista yhdessä jos toisessa talossa virkattiin, kudottiin kangaspuissa tai näprättiin solmuillen eteisen ja terassin mattoja. Se oli aikaa, jolloin muovinen maailmanvalloitus käynnistyi eikä mikromuovista odottavien äitien istukoissa tai jäävuorissa, merissä, järvissä ja juomavesissä ollut tietoakaan.

Nämä litran vetoiset pussit jäivät aika nopeasti pois markkinoilta, koska saattoivat hajota jo kotimatkalla. Usein kauppakassit tuotteineen olivat litimärkiä, kun kotiin pääsi. Lisäksi maito- tai piimäpusseja varten piti ostaa erillinen muovinen kaadinkannu, johon ehjänä säilynyt pullea nestepussi pudotettiin. Saksilla pussin kulma niksnaks. Oli se naisilta taiteilua, jotta sai juoman läikyttämättä ruokailijoiden laseihin. Lisäksi pussin suu jäi avoimeksi jääkaappiin, ellei sitä sulkenut klemmarilla. Maitopussi lienee ollut miesinsinöörien älytön älynväläys, johon yksikään nainen ei olisi suunnittelijana sortunut.

Jyrkähköt portaat päättyvät yläkerran kahteen huoneeseen, joista vasemmanpuoleisessa on hää-, kaste- ja hautajaisvaatteita erilaisine koristeineen. Suomen Kukkatehdas Oy:n kukkakoristeilla somisteltiin muun muassa kattauksia, hattuja, asuja ja kauluksen pieliä.

Oikeanpuoleisessa huoneessa on kansallispukuja, hattuja, pitsiliinoja sekä päivällispöytäkattaus. Vaikka miten mieli tekisi, ei museotavaroita saa käsin hypistellä, sillä sormista voi tarttua epäpuhtauksia ja rasvaa, jotka pilaavat esineiden arkoja materiaaleja.

Miilan henkilökunta muistuttaa vielä illan luennosta ja antaa kävijälle käteen kirjan paimiolaisesta kädentaitojen historiasta. Kovakantisia Kärest pitäen -kirjoja (Lyyli Tuomolan Säätiö 2018, 100 s.) on jaettavaksi vieraillekin. Kirjassa on ilahduttavasti kaikki se, mitä illan luennoitsija tiettävästi olisi kertoillut.

Miilan museokauppa tarjoaa paikallisten kädentaitajien töitä, joista taiteilija Kati Saarelaisen kierrätysmateriaaleista käsin tehdyt kortit ovat todella hienoja. Ehkä kannattaisi miettiä, ovatko muovikorut – olkootkin paikkakuntalaisten valmistamia – sittenkään aitojen materiaalien, kuten lampaanvillan, puuvillan, puun ja pellavan keskellä kovin järkeviä ja vastuullisia myytäviä?

Suomen Käsityön Museo sijaitsee Jyväskylässä ja on kooltaan monta kertaa suurempi kuin Miila. Paimion pieni käsityön helmi on ehdottomasti pirteä lisä varsinkin tekstiilikäsityön ystäville. Miilan anti on kiehtova katsaus esteettiseen osaamiseen, josta kuultaa läpi 1900-luvun alun koristeellisuus, sotien ankeat vuodet ja sotien jälkeinen uusi moderni aika värikylläisine kuoseineen.

Nostalginen muistelija voi Miilassa tunnistaa Mary Oljen (1891-1974) käsityöoppien kaikuja sekä vanhoista Kotiliesi-lehden kansista tuttua ja herttaista Martta Wendelinin piirrosten henkeä.

Tällaista osaamista kannattasi opettaa ja edistää kansalaisten keskuudessa paljon enemmän. Tunnetusti käsitöiden teko lievittää kielteisiä tunnetiloja, auttaa keskittymään ja lisää onnistumisen iloa.

***

Käsityömuseo Miila on avoinna kesäaikaan 5.6.-4.8.2024 ke-pe klo 11-17.30 ja la-su klo 12-16 osoitteessa Kirjakuja 2, 21530 Paimio.