Suomi harjoitti holtitonta rahapolitiikkaa 1980-luvulla. Raisiolainen Jyrki Suominen aloitti 1981 oman yritystoimintansa, joka muuttui seitsemän vuoden taisteluksi vararikkoa vastaan vuonna 1991. Traumaattiset kokemukset, ystävien konkurssit, itsemurhat ja vuosikymmenien mittainen talousvankeus jättivät jälkensä jokaiseen 1990-luvun laman läpikäyneeseen suomalaiseen. Suominen varoittaa, että sama kuvio voi toistua nyt, kun uusi talouslama on jo ovella.

Varoitan jo nyt, että tämä esittely on pitkähkö, mutta taatusti vaivan arvoinen. Se on opiksi jokaiselle yrittäjälle, lainanottajalle ja -takaajalle keinoista, joilla 1990-luvun talouskriisiä Suomessa hoidettiin.

Suomisten veljesten Jyrkin ja Jounin Master-Sähkö Oy käynnistettiin 1983, suuren talousoptimismin aallonharjalla. Kavereita palkattiin töihin, osaaminen oli vähän niin ja näin, mutta eteenpäin mentiin lujaa. Piti hankkia uusinta tekniikkaa olevia laitteita, kuten sähköinen laskukone ja urakoiden ja tarjousten tekoa varten uusinta huutoa oleva ATK-ohjelmisto.

Alkoholinhöyryisiä neuvotteluja ja ahnaasti ylimitoitettuja urakkasopimuksia, joiden myötä syntyi tytäryhtiöitä, kuten pohjatutkimuksiin erikoistunut Geo-Master Oy. Liiketoiminta kasvoi nopeasti erilaisten paikallisten verkostojen kautta. Kalustoa piti hankkia lisää ja uudet tilavammat toimitilat Iso-Heikkilästä, jonne muuttivat kaikki neljä perustettua yritystä: Geo-Master Oy, Lvi-Master Oy, Master-Con Oy ja Master-Engineering Oy. Vuonna 1986 joukkoon syntyi Suomen Teräspaalutus Oy. Samana vuonna ostettiin vielä sähköalan yritys Turun Kaskenkadulta.

Yritystoiminnan voimakkaan kasvun myötä tehtiin liiketoiminnallisia typeryyksiä, sillä rohkeus ja into voittavat järjen ja taidot. Alkoi virheiden ja korvausvaatimusten kierre raastuvanoikeudessa. Myös vakuutusyhtiö kieroili irti vahinkovakuutuksesta, ja muutaman vuoden kuluttua koko vakuutusyhtiö haudattiin. Sitä ennen käytiin oikeutta Suomisten yritystoiminnan tappioksi.

Eivätkä veljesten yhtiöiden kirjanpidolliset taidotkaan olleet sitä kärkipäätä. Veroseminaareissa istuttiin ja opittiin uutta. Kun 1987 liikevaihto oli jo yli viisi miljoonaa markkaa, oli kirjanpito täysin levällään ja yhtiöiden tilit laskettu pieleen. Kunnon taloushallinnon osaajaa ei löytynyt millään. Kantapään kautta asioita korjailtiin ja lopulta päätettiin perustaa holding-yhtiö Master Operative in Turku Oy yrityskokonaisuuden ja kirjanpidon hallintaan. Silti kaikenlainen huseeraaminen jatkui.

Rahaa on ja sitä myös jaetaan

Vakuutusyhtiöt alkoivat tyrkyttää luottoja aloittaville yrityksille pankkitakauksia ja asiakkuuksia vastaan jo 1984. Korot olivat 12 prosentin luokkaa. Koneita hankittiin leasing-rahoituksella ja pankkitakauksilla, usein sopimusten lomassa tyrkytettiin lisää luottorahaa kaiken varalta ja noin vain hyvän asiakassuhteen pitimiksi.

Lainahanat yrityksille avautuivat volyymiinsä 1987, jolloin jokainen pankki ja vakuutusyhtiö tyrkytti rahaa yrityksille. Osuuspankki, Työväen Säästöpankki, Vakuutusyhtiö Ilmarinen ja monet muut lupasivat rahaa kyselemällä, paljonko tarvitset tai jos tarvitset, niin saat heti.

Lujaa meni Suomisten yhtiöilläkin monista sotkuista huolimatta. Isoja urakoita oli ja kiireitä piti. Veljesten yritykset kasvoivat entisestään, samoin liiketilat ja työntekijöiden määrä. Ryppäästä myytiin pois pari yritystä. Hurlumleitä riitti.

Pankit alkoivat kaupata rahaa joka ilmansuuntaan. Siksi tehtiin tuottoisia yrityskauppoja, osakeanteja, pörssikauppaa, huolettomia rahoitusleasingeja. Tarjolla oli lyhyitä ja pitkiä ulkomaanluottoja, joista jokainen yritys sai vetoavia mainoskirjeitä. Luvattiin 1–3 vuoden ulkomaanluottosopimuksia, joita sai pari prosenttia halvemmalla korolla kuin markkaluottoja.

Siihen ansaan lukemattomat suomalaiset yritykset lankesivat kasvuhuumassaan. Lainamäärät olivat huikeita eikä 500 000 markan valuuttaluotto enää tuntunut missään.

Alkuvuodesta 1989 lainakorko oli 12 prosentin tuntumassa, loppuvuodesta jo yli 15 prosentissa. Hälytyskellot eivät vieläkään soineet, mutta huijarien aika oli alkanut. Lainoille oli alettu vaatia muita takaajia, eivätkä he aina vapautuneet vastuistaan, vaikka lainat siirtyivät uusille velallisille yrityskauppojen myötä.

Kaikilla menee lujaa, paitsi velkaisilla yrityksillä

Valtiovarainministeri Erkki Liikanen lähetti 1989 jokaiseen kotiin kirjeen, jossa luvattiin verotuksen kevenemistä. Syksyllä 1990 Harri Holkerin hallitus lupasi, että valtion talouspoliittiseen linjaan voi luottaa. Kokeneilla yrittäjillä pelot kuitenkin alkoivat kasvaa, sillä kavereiden tai yhteistyökumppaneiden yrityksiä oli alkanut mennä konkurssiin.

Kokemattomat yrittäjät jatkoivat juppiajan pröystäilyään taloudellisesta hataruudestaan huolimatta. Hanhenmaksapalleroille riitti syöjiä turkulaisissa ravintoloissa. Suomisen veljeksetkin ostivat Lausteelta uudet liiketilat eikä remontissa säästelty.

Pankit alkoivat käydä yhä aggressiivisemmin kiinni yrityksiin, joille tyrkyttivät luottoja ennätysmäärin, vaikka yritysten talous alkoi olla valuuttaluottojen ja asiakkaiden heikon taloustilanteen takia täysin retuperällä koko Suomessa. Työnantajien Keskusliitto (nyk. EK) ja media toitottivat työvoimapulaa.

Katastrofin lemu leijui ilmassa, mutta huumassa sitä ei havaittu. Pankit katselivat suhdannebarometreistään laman merkkejä.

Suomen ulkomaankaupassa oli tapahtunut rajuja muutoksia 1990 syksyllä, kun clearing-kauppa Neuvostoliittoon loppui. Teollisuudella ei ollut enää asiakkaita. Luottokorko oli nyt 14 prosentissa. Media vaikeni tai ei ymmärtänyt tilannetta.

Kesällä 1991 alkoi uutisissa viimein näkyä pilkahduksia talouden todellisuudesta. Suomalaiset olivat raskaasti ylivelkaantuneita. Valuuttaluottojen korivaluutat, kuten Saksan markka, USA:n dollari, Japanin jeni ja Sveitsin frangi olivat muuttuneet riskivaluutoiksi. Pian nämä yrityksille markkinoidut ”halvat” luotot olivat muuttuneet hinnaltaan nelinkertaiksi. Kurssimuutokset siirtyivät hintoihin: se, mikä maksoi pari vuotta aiemmin 3–4 markkaa, maksoi nyt 14–15 markkaa. Perintäyhtiöillä riitti kiireitä.

Tratat ja velkomushaasteet työllistivät viranomaisia. Yrittäjät ottivat hätäpäissään pankkivekseleitä laskujensa maksuun. Omaa palkkaa eivät yrittäjät olleet nostaneet enää vuosikausiin, jotta yritys työntekijöineen pysyisi hengissä.

Verottaja tappaa tahallaan

Yhtäkkiä verovirasto alkoi kiinnostua yrityksistä ja korjaili lukuisten yritysten verotusta menneiltä vuosilta oman mielensä mukaiseksi. Ei auttanut, vaikka yritysten tilintarkastajat olivat todenneet kirjanpidot totuudenmukaisiksi. Virheelliset verotuspäätökset piti maksaa eräpäivänä korkean rangaistusmaksun uhalla. Osakeyhtiöiden tuloja alettiin verottaa henkilökohtaisina tuloina löysin perustein ja verolautakunnat siunasivat nämä vääryydet valituksista huolimatta.

Alkusyksyllä 1991 pankit aloittivat uudenlaisen lainojen takausvastuun vaatimisen. Koska pankit olivat tyrkyttäneet asiakkailleen kertalyhenteisiä valuuttalainoja, pakotettiin nämä asiakkaat nyt tuomaan ottamilleen luotoille uusia takaajia: yksityishenkilöitä, kuten omia vanhempia, lapsia tai muita sukulaisia ja kavereita omakotitaloineen, kesämökkeineen tai asunto-osakkeineen ja metsineen. Rankka toimenpide oli nimeltään yleispanttaus.

Lisäksi muut luotottajat, kuten eläkeyhtiöt alkoivat yllättäen korottaa omia maksujaan mielivaltaisiksi. Korotuksille ei ollut ylärajaa. Yritysten vuokrahuoneistojenkin vuokria korotettiin yksipuolisesti ja moninkertaisiksi. Irtisanomisten ja lomautusten aalto alkoi rajuna.

Marraskuussa 1991 valtiovarainministerin tv-esiintymisessä vakuuteltiin, ettei markkaa devalvoida. Heti seuraavana päivänä markan arvoa alennettiin 14 prosenttia. Yhdessä yössä velallisten velka kasvoi saman verran. Tämäkään ei riittänyt, vaan markan raju kellutus alkoi syksyllä 1992. Vain muutaman viikon päästä markan arvo heikkeni dollariin nähden 40 prosenttia.

Jos yrityksellä oli velkaa 300 000 markkaa, oli sen määrä devalvaation jälkeen 420 000 markkaa, jolle pankkien mainostama edullinen 11 prosentin korko oli noussut 15 prosenttiin.

Vuonna 1992 näiden valtion ja Suomen Pankin ”finanssipoliittisten toimien” takia Suomeen oli syntynyt yli 500 000 työtöntä. Investoinnit loppuivat kokonaan. Yrityksillä ei ollut töitä. Isotkin rakennusliikkeet ajautuivat konkurssiin, ja niiden alihankkijat. Pankit ajoivat yrityksiä konkurssiin, joista pahamaineisin on Säästöpankki-ryhmä. Yrittäjien kanssa ei maksuohjelmista edes neuvoteltu. Yrittäjiltä huijatut yleispanttaukset otettiin käyttöön ja takaajien omaisuudet pakkohuutokaupattiin, yritysten ja yrittäjien omaisuudet mukaan lukien. Sekä yrittäjät että takaajat joutuivat vuosikymmenten ajaksi ulosottoon.

Yritysten tuhoaminen kiihtyy valtionyhtiön avulla

Suomen Säästöpankki vaati yrittäjiltä yleispanttauksia lainojen vakuudeksi, vaikka yritys ei olisi ottanutkaan lisää lainaa. Kun SKOP eli Säästöpankkien Keskusosakepankki kaatui ja vei mennessään haalimansa yleispanttaukset velkoineen, perusti valtio ”roskalainapankki” Arsenalin hoitamaan tätä lainamassaa.

Kun yrittäjä halusi tai kykeni maksamaan Arsenalille luottonsa pois, ei Arsenal sitä hyväksynyt ilman Valtion Vakuusrahaston päätöstä. Yleispanttauksia eikä velkakirjoja saanut sieltä pois millään. Arsenal vetosi sopimushaluttomuuteensa kylmästi, että velkakirjojen ja yleispanttaussopimuksen luovutukseen tarvittiin ”kokonaistarkastelu”. Jotakin suurempaa oli siis tekeillä.

Paikallinen kähmintä yleistyy

Myöskään paikallispankkien kanssa ei minkäänlainen neuvottelu lainojen uudelleenjärjestelyistä onnistunut. Useimmiten lainaneuvottelujen osapuolena pankista oli joku taitamaton ja ymmärtämätön virkailija. Vaikka miten osaava talousasiantuntija olisi laatinut pätevän laskelman siitä, miten yritys selviää, ei niitä otettu kuuleviin korviin. Tärkeämpää oli saada nopeasti realisoitua kaikki, mitä konkurssin ja huutokaupan avulla sai yrityksestä kasaan.

Samalla viranomaiset realisoivat mielivaltaisesti yritysten arvokkaimpia irtaimistoja ja autoja yrittäjiä kuulematta. Tavarat vain haettiin pois kesken työpäivän ja huutokaupattiin pilkkahinnoin, mutta tilityksistä velkojen lyhennyksiin ei yrittäjille kerrottu. Puhuttiin, että ulosottoviranomainen sai tällä tavoin kavereilleen kivaa tavaraa halvalla. Bulvaanit ahkeroivat huutokaupoissa. Vetoamiset ja anelut poliitikkoihinkaan eivät auttaneet.

Hyvävelisopimukset julkishankinnoissa lisääntyivät. Kaverifirmoja pelastettiin ostamalla ylihintaisia palveluja ilman kilpailutuksia, koska hankintalakia ei vielä ollut.

Myös eläkeyhtiöt olivat rahoittaneet työllistäviä yrityksiä avokätisesti eläkevakuutusmaksuja vastaan. Koska yritysten liikevaihdot putosivat rajusti, eivät ne kyenneet lyhentämään lainojaan, joten nämäkin ajettiin konkurssiin.

Sosiaali- ja terveysministeriö perusti Garantia Oy:n perimään näitä eläkeyhtiölainoja yrityksiltä, mutta julkisuudelta piilossa. Kolmen vuoden aikana, 1991–1994, oli Suomessa kaatunut jo 26 052 yritystä. Suurin osa Säästöpankkien asiakkaita.

Media oli herännyt työttömyyden kasvuun ja mainostulojensa vähenemiseen. Konkurssiuutisia oli lähes päivittäin vielä 1994. Itsemurhia konkurssien takia tehtiin arviolta 10–14 000.

Yritysten ajojahtia uusin keinoin

Eikä yritysten tuhoaminen loppunut tuohonkaan. Työllistäneiden mutta vaikeuksiin ja lomautuksiin tai irtisanomisiin ajautuneiden yritysten kimppuun kävi myös ammattiyhdistysliike juristeineen. Yrityksiä haastettiin oikeuteen milloin minkäkin työlainsäädännöllisen ”laiminlyönnin” tai virheen seurauksena. Yritykset hävisivät oikeudessa 100–0 ammattiyhdistykselle.

Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal velvoitettiin 1994 neuvottelemaan velkojen osittaisesta anteeksiannosta tai tuolloin 14 prosentissa olevien korkojen alentamisesta. Tässä Arsenal oli mestarillisen passiivinen. Sieltä ei vaivauduttu edes vastaamaan yhteydenottopyyntöihin tai neuvottelemaan.

Moni hengissä sinnitellyt yrittäjä ymmärsi, että pahin on vielä edessä. Arsenalin intressissä oli lopettaa yritykset konkurssilla, jolloin pilkkahinnoin huutokaupatut omaisuudet saatiin Arsenalin omaan taseeseen.

Yleisesti puhuttiin ja tiedettiin, että konkurssihuutokaupoissa kiinteistöjä ja arvoesineitä järjesteltiin bulvaanien avulla erilaisille lähipiireille.

Vaikka Suominen ei kirjassaan mainitse, oli tavanomaista, että yksikään yrittäjä ei saanut koskaan minkäänlaista selvitystä, miten huutokaupattu omaisuus tai lainojen lyhennykset olivat tuloutettu konkurssipesille. Näitä tietoja ei olla avattu vieläkään.

Poliitikot eivät ymmärtäneet, että loppusumman näistä Arsenalin aiheuttamista luottotappioista maksoi lopulta tavallinen veronmaksaja. Vaan yrittäjien ahdinko ei loppunut tähänkään.

Pian Arsenal aloittaa uudenlaiset rangaistustoimet 1991–1993 konkurssiin ajetuille. Vuonna 1995 alkavat KPMG Wideri Oy:n kanssa erikoistilintarkastukset, joilla selvitettiin, mihin yrittäjät olivat vielä voineet piilottaa yritystoiminnasta saamiaan varoja.

Kaikki yksityisomaisuus tai mikä tahansa muu realisoitavaksi kelpaava oli nyt kiinnostuksen kohteena – myös kaikki uusi liiketoiminta ja vähäisinkin toimeentulo, jonka yrittäjä oli elannokseen hankkinut, sillä yrittäjän statuksella ei työttömyyskorvauksia tai muitakaan tukia elämiseensä saanut.

Konkurssipesät ja Arsenal alkoivat vaatia näitä vähäisiä omistuksia itselleen oikeusteitse ja hyvällä menestyksellä.

Suomi – epäoikeudenmukaisuuden mallimaa

Suomisen kirjassa ei tätä kerrota, mutta on hyvä tietää, että 1990-luvun lopulla konkurssiin menneen yrittäjän aikuisten lasten omat yritykset katsottiin ”kokonaisuuteen” eli konkurssipesälle kuuluviksi: ”konkurssipesältä piilotetuksi omaisuudeksi”.

Niinpä nämäkin yritykset kaadettiin ja sulautettiin oikeusteitse konkurssipesille. Kuka vaan sai tuomion kavalluksesta tai törkeästä velallisen epärehellisyydestä vaikkapa jonkin ”velkojilta piilotetun” kymppitonnin takia, mikä riittää tunnusmerkistöksi törkeään velallisen epärehellisyyteen ja ja jopa kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Häkki heilui ja vankilat pursuivat entisiä yrittäjiä. Suomen valtiolla oli loputtomasti varoja näihin oikeudenkäynteihin, jotka jatkuivat aina 2010-luvulle saakka – siis niin kauan oli 1990-luvun alun nurin menneiden yritysten konkurssipesiä hoitaneille asianajotoimistoille valtion piikki auki, kunnes valtio lopulta älysi armahtaa nämä ikääntyneet ja usein alkoholisoituneet velalliset 15–25 vuoden velkavankeuden päätteeksi. Arsenalin toimet ovat julistettu salaisiksi pitkälle tulevaisuuteen.

Jyrki Suomisen viesti on, että suomalaisessa yhteiskunnassa pienyrittäjällä ei ole minkäänlaista arvoa tai omaisuudensuojaa, ei aina ihmisarvoakaan. Jokaisen yrittäjän on viisaampaa olla ottamatta lainoja tai ainakin opetella juridiset mutkat ja olla varovainen kaikissa sopimuksissaan.

Suominen toteaa, että oikeusistuimessa yrittäjä häviää aina, jos vastapuolena on varakas yhtiö, pankki, mikä tahansa valtiollinen taho, ammattiyhdistysliike tai vakuutusyhtiö riippumatta siitä, onko yrittäjä oikeassa. Tunnetusti tuomio voidaan kirjoittaa yrittäjälle epäsuotuisaksi sanataiteen keinoin.

Eikä tämä asetelma ole muuttunut vielä 2020-luvullakaan, kun uusi lama kolkuttelee yritysten ovilla kaikkine edellä kuvattuine merkkeineen.

Nyt valtio, kunnat, yritykset ja kansalaiset ovat velkaantuneempia kuin koskaan. Omaisuudet jaetaan taas kerran konkurssien, huutokauppojen ja velkomustuomioiden avulla uudelleen. Jälleen kerran rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät – niin on ollut aina ja niin on oleva tulevaisuudessakin.

***

Jyrki Suominen kertoo tallettaneensa kaikki dokumentit noilta ajoilta. Siksi kirja on tosiasioiden valossa erittäin kiinnostava kuvaus 1980–1990 lukujen yrityselämästä. Varsinaissuomalaiset lukijat tunnistavat tekstistä tuttuja henkilöitä, vaikuttajia ja yrityksiä yrittäjineen.

Vain 156-sivuisessa kirjassa on kivasti soljuva tarinallinen kerronta. Mukana on yksityiselämän tapahtumia ja henkilöitä sekä dialogein kuvattuja kohtauksia, joten lukijan mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Ehdottomasti luemisen arvoinen kirja jokaiselle, sillä edellä kerrottu ei riitä tiedollisesti kuin alkuun.

Lähde:

Jyrki Suominen 2023: Taloudellinen pahuus: Kertomus, miten suomalainen hallintoyhteiskunta tuhosi järjestelmällisesti pienyritystoiminnan 1990-luvun lama-Suomessa. Seinäjoki: Kirjapaino Bookcover Oy.