Keskustelu journalistikonkarin kanssa paljasti, että itsenäisen historiamme aikana suomalaisen journalismin muutos on ollut hurja. Kun vuosisadan alussa sanomalehdistön kohderyhmänä on ollut sivistyneistö, sitten ”Pihtiputaan mummo” aina 2010-luvulle saakka, mutta nykyään uutisoinnin kohteina ovat ”ääliöt”.

Sanomalehdistön tehtävänä on ollut tuottaa kansalaisille ajankohtaisia uutisia tärkeistä yhteiskunnallisista tapahtumista ja asioista. Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä uutisia tuotettiin ”sivistyneistölle” eli valistuneille kansalaisille, jotka olivat modernin yhteiskuntakehityksen ja edistyksen asialla. Uutisointi oli täsmällistä ja objektiivista, eli toimittaja häivytti jutusta itsensä ja mielipiteensä ja keskittyi asian selvittämiseen lukijoille.

Lehdistöllä oli myös kansansivistystehtävä, mutta liian asiapitoiset artikkelit eivät yleensä tavallista kansaa jaksaneet kiinnostaa. Siksi uutisointia haluttiin yksinkertaistaa. Tuli käsite ”Pihtiputaan mummosta”. Tällä kohderyhmäajattelulla pyrittiin luomaan selkeitä ja helposti ymmärrettäviä, asiallisia ja objektiivisia uutisia. Kieli oli maltillista, yksinkertaista ja selittävää, jotta mummo Pihtiputaaltakin uutisen sisällön ymmärsi.

Nykyaika nettilehtineen tuottaa aivan uudenlaista uutispeliä: halutaan maksimaalinen määrä otsikkoklikkejä ja somejakoja, jotta saadaan mainostajat vakuutettua mainostamisen järkevyydestä omassa aviisissa. Siksi voimakkaasti tunnelatautuneet otsikot ovat tärkeämpiä kuin artikkelin sisältö.

Ääliöjournalismi tarkoittaa mahdollisimman tunnelatautuneita otsikoita, jotka herättävät voimakkaita intohimoja

”Journalism for Idiots” eli ”journalismia ääliöille” on uutisointia, jossa toimittaja tekee tarkoituksella mahdollisimman tunneladattuja otsikoita. Tunteita herätellään mitä mielikuvituksellisimmilla ilmaisuilla, laatusanoilla eli adjektiiveilla ja tarinallistamisella.

Otsikon tarkoitus on tuottaa ”ääliövaikutus”: saada lukija kokemaan jokin voimakas tunnetila ja tekemään se, mitä toimitus haluaa – jakaa artikkeli someen ja kommentoida sitä niin, että otsikko ja kommentti keräävät mahdollisimman paljon lisää tunnereaktioita ja uusia jakoja. Mitä kovempi tunteiden melske, sitä tehokkaampi otsikko on ollut ja lukijavirta verkkolehteen valtava.

Onko uutisoinnista tullut ylimielistä ihmisten manipulointia klikkien, somejakojen ja mainostulojen toivossa? Jos näin, niin lukijakuntaa kohdellaan mediassa ääliöinä.

Ääliöiksi ajatellaan kenties niitä lukijoita, jotka antautuvat tunteilleen helposti. Kuluttajina he ovat impulsiivisia ja siksi hyviä kohteita myös mainostajille. Niukalla eläkkeellä toimeentulevan mummon Pihtiputaalta voi kohderyhmänä jo unohtaa.

Ääliö voi olla esimerkiksi seksiin, viinaan ja huvituksiin erikoistunut ”työläinen tai kuhnuri”, jonka sometili on täynnä solvauksia, törkeyksiä ja vihaista kielenkäyttöä muita kohtaan.

Ääliön halutaan jakavan agressiivisimmat otsikot somessa, mutta jakaja ei lue itse artikkelia, koska hänelle otsikko riittää kertomaan, mistä on kyse. Tunneladattu kuva tehostaa vaikutusta.

Ääliölukija ei hallitse mielenliikkeitään, joten hukuttaa tunteitaan erilaisiin mielihaluihin, kuten nautintoaineisiin, mielihyvätuotteisiin ja -palveluihin tai uusiin teknisiin ”leluihin”. Hän on halujensa armoilla ja kelpo saalis mainostajille ylivelkaantumisenkin uhalla.

Kuka tahansa lukija voi sortua tähän kiihkoa tuottavaan mielten manipulaatioon, jota tunneladatuilla otsikoilla ja kuvilla halutaan aiheuttaa. Silloin ääliövaikutus on tavoitettu.

Journalistien ammatillinen rooli muuttunut

Sivistyneistölle tarkoitetut uutiset ovat olleet valtavirtaa aikoinaan. Toimittajien rooli, asenne, työskentelytavat ja haastateltavien kohtelu ovat olleet asiallisia ja toisiaan kunnioittavia. Journalistin, haastateltavien ja lukijoiden välillä on täytynyt olla luja luottamus, joten myös tiedotusvälineisiin voitiin luottaa. Journalisti saattoi tuntea vahvaa ammattiylpeyttä osaamisestaan ja sivistyksestään.

Kun uutisia alettiin selkeyttää mummoja varten, saatiin mukaan kansankielisyyttä. Akateeminen jargon unohdettiin ja lauseet lyhenivät, kuten uutisetkin. Kansa saatiin innolla tilaamaan maakuntalehtensä, joihin lisättiin yhä enemmän lukijoita kiinnostavaa paikallista ja valtakunnallista sisältöä. Oma sanomalehti vahvisti myös lukijoiden alueellista identiteettiä ja piti huolen siitä, että tilaajat olivat ajan tasalla arjen politiikasta, tapahtumista ja kehityksestä. Myös tärkeiden vaikuttajien ja tavallisten ihmisten tarinoita tuotiin enemmän esiin. Kulttuuriuutiset olivat vahvasti läsnä. Toimittajilta edellytettiin hyvää ”uutisnenää” ja paikallistuntemusta, minkä takia moni journalisti istui vaikutuisesti ”huoltoasemien baareissa tai kaljakuppiloissa” juoruja, uutisvinkkejä ja ihmisten tuntoja tutkiskelemassa.

Viimeisten 10 vuoden aikana uutisointi on muuttunut radikaalimpaan suuntaan. Enää ei otsikoita laadita objektiiviseen tyyliin: Poliisikoira pysäytti yöllisen murtovarkaan Kouvolassa. Nyt pitää tarjota ”suurta draamaa ääliöille”, joiden ainoana tehtävänä on klikata ”uutista” ja jakaa se sosiaaliseen mediaan omien tunnepitoisten reaktioidensa kera. Niinpä toimittajan ammatillinen osaaminen kiteytyy kykyyn luoda vetäviä otsikoita tylsistäkin uutisista: Hurja yöllinen ajojahti Kouvolassa – urhea poliisikoira pysäytti varkaat TAI Yöllisen varkaan murtokeikka päättyi hyytävällä tavalla Kouvolassa. Äärimmäisen typeriä otsikoita aivan asiallisesta poliisin tiedotteesta.

Tekeekö ääliöjournalismi toimittajistakin ääliöitä?

Koska journalistin tunnemaailma ei ole irti hänen työstään, muuttuu hänen omakin ajattelunsa laatimiensa otsikoiden ja uutisten kaltaiseksi. Samalla haastateltavien kunnioitus ja ihmisarvo katoavat, sillä he ovat vain materiaalia uusille kohuotsikoille, joita ”lukijoille” tuotetaan. Siksi kohuja himoitsevat lukijat ovat ihanteellinen kohderyhmä, jota journalisti haluaa härskisti käyttää hyväkseen, jotta mainososasto saa mahdollisimman paljon klikkidataa ja kauppaa sekä toimittaja oman 3500+ euron kuukausipalkkansa luontaisetuineen.

Siten sekä mediasta että toimittajista on tullut pelkkiä ihmisten hyväksikäyttäjiä, jotka kuvittelevat olevansa yhteiskunnan kermaa ja muiden yläpuolella – ei siis enää palvelemassa lukijoita objektiivisella ja asiapitoisella uutisoinnilla – vaan tuottamassa tunnekuohuntaa yhteiskuntaan.

Otsikkotoimittajien yläpuolella journalistihierarkiassa ovat kolumnistit ja pääkirjoitustoimittajat, jotka hekin ylimielisesti katsovat lukijoita ääliöinä. Siksi nämä median ”superstarat” kirjoittavat tunnepitoisesti ja voimakkaasti provosoiden. Heille vaikkapa äänestäjien valitsemat kansanedustajat ovat vapaata otsikkoriistaa, jota saa kohdella mielivaltaisesti.

Eikä kriittinen arvostelukaan riitä enää, vaan toimittajaksi itseään tituleeraava tyrkyttää omaa poliittista agendaansa mielipideteksteissään ja lyttää jokaisen poliitikon, joka ei hänen arvokasta agendaansa ota vastaan.

Mutta ääliöjournalismi ei asetu vielä tähänkään, vaan uutta on esimerkiksi kolumnistien tapa tuomita poliitikkoja heidän mielipiteidensä tai arvojensa takia – ovathan journalistit asemoineet itsensä myös demokraattisesti valittujen kansanedustajien yläpuolelle – siis tuomareiksi ja jopa ensimmäiseksi valtiomahdiksi, ennen parlamenttia ja presidenttiäkin.

Näin käyttäytyvä journalisti haluaa rakentaa itsestään brändin, luoda somepresenssin ja saavuttaa suuren määrän seuraajia, jotta hän voisi tehdä enemmän rahaa sekä kasvattaa omaa mainettaan ja uraansa siitäkin huolimatta, että osaa luoda vain tunteikkaita otsikoita yhteiskunnan pintahöyryistä, joita hän kutsuu uutisiksi.

Median rappio ja kansakunnan rappio kulkevat käsi kädessä

Ääliöjournalismia syntyy lukijoiden hyväksikäytön seurauksena. Tunneotsikoinnin takia ääliöiden määrä yhteiskunnassa lisääntyy ja sivistyksen rappio nopeutuu. Tämä ilmenee yhä aggressiivisempina reaktioina sosiaalisessa mediassa ja sitä kautta väkivaltana kaduilla ja kodeissa.

Ryöstöt, tappelut, varkaudet, petokset, hyväksikäytöt ja muut poliisia kuormittavat rikkeet ja rikokset lisääntyvät kuin itsestään, koska lukijoiden tunteiden lietsominen mediassa ja siitä syttyvä ääliökäytös tuottaa runsaasti kielteisiä ilmiöitä, jotka kuormittavat viranomaisia ja rapauttavat koko kansantaloutta.

Mutta journalistit tuntevat itsensä ”huippuammattilaisiksi”, koska otsikot saavat suunnattomia klikkimääriä ja kuohuntaa.

Media hykertelee tyytyväisyyttään, koska ääliöiden purkauksista syntyy lisää ”räjäyttäviä, hurjia, jäätäviä, karmeita ja hyytäviä otsikoita”, joita ääliölukijat ahmivat ja jakavat edelleen. Kierre on median rahasampo.

Mainostajaille muistutettakoon, että ääliöuutisointi tuottaa vakavia haittoja yhteiskuntaan, sillä journalismi ei ole enää luotettavaa eikä vastuullista.